Moni taho on voivotellut sitä, että Suomessa työmarkkinajärjestöillä on liikaa valtaa. Silloin viitataan siihen, että monet lait on valmisteltu kolmikantaisesti, valtiovallan, julkisten ja yksityisten työnantajain sekä eri palkansaajaryhmien kesken. Valmisteluun ovat osallistuneet ne tahot, joita asiat koskevat. Tämä on ymmärrettävästi harmittanut sekä niitä tahoja, jotka lobbaamalla olisivat halunneet tuloksen, joka paremmin olisi edistänyt heidän etujaan sekä niitä parlamentaarikoita, jotka olisivat halunneet saada uudistuksiin oman ”Eskon puumerkkinsä”. Tämän kauneusvirheen vastapainoksi on pystytty, taloudellisten realiteettien edessä ja yhteistuumin tekemään kipeitä muutoksia mm eläketurvaan. Vastaavat yritykset monissa Euroopan maissa ovat tyssänneet väkivaltaisiin mielenosoituksiin. Kolmikanta on edistänyt työ- ja yhteiskuntarauhaa.
Kun nykyisin halutaan, että kansalaisia pitää kuulla enemmän lainsäädäntöä kehitettäessä ja yleensäkin päätöksiä tehtäessä, miksi toimiva kuulemis- ja osallistumismenettely työelämäkysymyksissä on pahasta?
Oman närästyksen aiheen muodostaa kysymys yleissitovista työehtosopimuksista. Yleissitovuus tarkoittaa, että kun palkansaajajärjestön ja työnantajaliiton tekemä työehtosopimus kattaa vähintään puolet kyseisen toimialan työntekijöistä, tulee sopimusta noudattaa kaikissa toimialan yrityksissä. Työehtosopimuksia on hyvin erilaisia ja niissä hyvinkin yksityiskohtaisia säännöksiä, juridista jargonia ja siten paljon tulkinnanvaraisuuksia. Lisäksi määräyksistä poikkeaminen on mahdollista vain työnantajaliittoihin järjestäytyneissä yrityksissä.
Työehtosopimuksilla on ainakin kaksi tehtävää. Palkansaajan kannalta ne täydentävät sitä vähimmäisturvaa jonka lainsäädäntö kansalaisille suo. Lainsäädäntö ei tunne esimerkiksi seuraavia työehtosopimuksissa useasti todettuja seikkoja:
- palkkojen yleiskorotukset
- sairausajan palkka yli lain määräämän 1+ 9 arkipäivää pidemmältä ajalta
- lomarahan/lomaltapaluurahan maksaminen
- perhevapaiden ajalta/osa-ajalta maksettava palkka
- työajan ulkopuolella tapahtuvan matkustamisen korvaaminen
Työnantajille työehtosopimus on paitsi kätevä keino hoitaa suuren henkilöjoukon työsuhteen ehdot tasapuolisesti. Samalla se luo alalle puitteet tasavertaisesta kilpailuasemasta henkilöstökustannusten osalta.
Sen sijaan työehtosopimusten yleissitovuus, siten kuin se nykyään ymmärretään, on tullut tiensä päähän. Kattavilla työehtosopimuksilla on myös käyttöä mallina määritellä, osapuolten keskinäisen yhteisymmärryksen pohjalta, pakottavien lakien ulkopuolelle jäänyttä työelämän osaa. Jos yritys ja sen jokin henkilöstöryhmä löytävät yleissitovaa työehtosopimusta niitä paremmin palvelevan järjestelyn, tulisi sellainen voida tehdä. Jotta kumpikaan neuvotteluosapuoli ei pääsisi neuvottelutilanteessa niskan päälle, tulisi kaikista yleissitovan sopimuksenkohdista löytyä kirjaus korvaavassa sopimuksessa. Kirjaus voisi olla esimerkiksi ”ei sovelleta”. Pääasia on että kaikista sopimuskohdista vallitsee yhteisymmärrys. Jos näin ei käy, tulee vastaan ns. ”perälauta” eli noudatetaan yleissitovaa sopimusta.
Yleissitovien työehtosopimusten aika ei ole ohi, mutta niiden roolina on muuttua ”perälaudaksi”, ratkaisuksi, joka otetaan käyttöön milloin työnantaja ja henkilöstöryhmä eivät muusta pääse yhteisymmärrykseen. Palkansaajajärjestöjen on uskallettava antaa kentälleen vapautta sopia omista asioistaan. Työnantajain on päästävä eroon vastemielisyydestään hyväksyä henkilöstöryhmät tasavertaisiksi osapuoliksi. Mallia kannattaa ottaa Ruotsista, jossa henkilöstöä ja sen näkemyksiä kunnioitetaan käytännön toimissa, eikä vain juhlapuheissa kuten usein Suomessa.
Kilpailukyky-sopimuksen eräänä elementtinä oli vientitoimialojen kilpailukyvyn mukaisiin palkankorotuksiin perustuvat palkkaratkaisut. Suomen mallin heikkoutena on, ettei se tavallisena lakina säädettynä voi sitovasti velvoittaa palkkaneuvotteluiden osapuolia noudattamaan palkkakattoa.
Oli ilman muuta selvää, että työmarkkinakenttämme perinteinen superhäirikköliitto viittasi mallille kintaalla. Yllättävämpää oli se, että Metsäala saapasteli ulos Suomen mallia suunnittelevasta porukasta. Kun keskeinen tekijä vientialalla irtaantuu Suomen mallista, se voidaan katsoa kuopatuksi. Aikanaan tulopoliittisten kokonaisratkaisujen käytöstä tuli maan tapa. ”Hyvinä” aikoinakin keskusjärjestöt halusivat pönkittää omaa arvovaltansa. ”Suomen mallin” tulisikin olla valtiovallan työkalu kriisitilanteisiin, joiden ylittämiseen se tarjoaa omia kannustimiaan maltillisten ratkaisujen aikaansaamiseksi. Normaaleina aikoina tulisi palkkojen määräytyä työpaikka- ja markkinaehtoisesti. Jatkuvasti toteutettuna Suomen malli johtaisi eri toimialojen palkkasuhteiden sementoimiseen.
EK:n ilmoitus irtisanoa 22 keskusjärjestösopimuksesta, jotka koskivat muun muassa luottamusmiehiä, irtisanomisia ja lomautuksia. Vahinko ei ole suuri jos työantajaliitoissa ymmärretään sopimusten olevan työyhteisöjen sisäisen yhteistyön kannalta oleellinen tekijä ja ne otetaan osaksi alakohtaisia sopimuksia. Etelärannan norsunluutorni ottaa etäisyyttä suomalaiseen työelämään ja jättää sen hoidon niille, jotka sen hallitsevat.
Markku von Hertzen
Hallituksen jäsen
Helsingin Ekonomit