Kun elämä ahdistaa, on tyypillistä peräänkuuluttaa lisää suhteellisuudentajua. Sitäkin kiinnostavampi kysymys kuitenkin on, voiko olla liian suhteellisuudentajuinen. Miten käy, jos ihminen ajattelee asioita milloin minkäkin elollisen tai historian näkökulmasta ja mieli skaalautuu sekä globaaleihin että tähtitieteellisiin mittasuhteisiin? Onko ihminen sopivasti suhteellisuudentajuinen silloin, kun hän kokee itsensä ja omat ajatuksensa ja toimensa arvokkaiksi, vai vaikkapa silloin, kun hän mieltää oman – ja ehkä muidenkin – maallisen mellastuksen jokseenkin joutavaksi?
Yleispäteviksi ohjenuoriksi tarkoitettuihin hyveisiin, kuten kohtuullisuuden tavoitteluun, sisältyy aina hankalaa suhteellisuutta. Sekä itseä että muita arvioidessa tulee myös toimituksi lukuisissa eri konteksteissa. Mitkä ovat milloinkin oikeat vertailukohdat? Ovatko kysynnän ja tarjonnan leikkauskohdassakaan syntyvät suhteet aina tasapainoisia ja hyviä?
Maailmassa, jossa yksien oikeudet ovat toisten velvollisuuksia, on syytä olla pidättyväinen siinä, mitä säädetään laiksi, yleissitoviksi sopimuksiksi tai varsinkaan julkisen vallan käytöllä vahvistettavaksi universaaliksi moraaliksi. Useimmat kuitenkin kaivannevat jotain suhteellisuutta ja kohtuullisuutta siihen, mitä katsovat itsensä ja muiden antavan ja ottavan. Jos odotukset ja saanto ovat epätasapainossa, seurauksena on painetta muutoksiin.
Jotta ihminen kokisi harmoniaa, hän tarvitseekin kykyä hahmottaa asiat paitsi toisten toiveista ja todellisuuksista, niin myös omista nahoistaan. Loppu on monitavoiteoptimointia. Lohdullista on, että mitä useampia arvoulottuvuuksia eri tilanteissa onnistuu hahmottamaan, sitä todennäköisemmäksi tullee, että jostain näkökulmasta piirtyy esiin ihmisen kokoinen paikka tavoitealueella.
Maria Pekkala
Puheenjohtaja
Helsingin Ekonomit