Työmarkkina-arvosi meni jo?

Kirjoittaja: Mika Parkkari, Koulutuspolitiikan asiantuntija, Suomen Ekonomit

 

Yliopiston tehtäväksi voidaan luetella paljon. Yliopistolain mukaan yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa, mutta lopulta kyse on ajattelun taitojen laajentamisesta ja tietojen kasvattamisesta. Valmistuin ensimmäisen kerran yliopistosta vuonna 2014 vietettyäni siellä tovin jos toisenkin. Kysymys kuuluukin, kykeninkö noina vuosina saavuttamaan tarpeelliset ja oleelliset tiedot ja taidot koko loppuelämäkseni?

 

Minun onneni voi toki vielä olla, että olen yhteiskuntatieteilijä ja kauppatieteilijä. Tulen aloilta, jotka tarjoavat generalistisempaa oppia. Mutta tämäkään ilo ei välttämättä tule kauan kestämään. Jos olisin aloittanut esimerkiksi jotain käytännöllisempää kuten tekniikan opinnot vuonna 2006, niin uskallan väittää, että siitä osaamisesta ei olisi perusasioiden ja oppimisvalmiuksien lisäksi enää paljoakaan jäljellä. Otetaan tässä esimerkiksi ihan vain jäävuorenhuippu asioista, jotka ovat tulleet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tässä ajassa ovat saapuneet mm. erilaiset suoratoistopalvelut, Android-järjestelmä, joukkorahoitus, itseohjautuvat autot, virtuaali- ja lisätty todellisuus, geenien muokkaaminen, suuri hadronitörmäytin, sirukortit, sosiaalinen media, älykellot, dronet ja 3D-tulostus. Jos painumme aina muinaishistorian vuoteen 2007 ilmestyi ensimmäinen iPhone.

Teknologia kehittyy eksponentiaalista vauhtia ja seuraavan kymmenen vuoden aikana mullistuu totaalisesti monet muutkin arkipäivän asiamme ja niin edelleen. Tätä on kyllä jaksettu ja jaksetaan toistella. Kehitykseen halutaan myös panostaa. Euroopan Unioni esitteli vast’ikään uuden budjettikehyksensä vuosille 2021-2027, jossa rahoitusta tultaisiin suuntamaan entisestään tutkimukseen ja kehitykseen. Työnmurros on viesti, jota kaikki haluavat nyt korostaa, ja uusia ammatteja alkaa tulla ja vanhoja mennä kiihtyvällä tahdilla.

 

No mites me ihmiset, korkeakouluista valmistuneet kaiken tiedon ja taidon omaksumisen mestarit sitten pärjäämme? Emme oikein mitenkään. Ilman tukea, systematiikka ja osaamista kehittäviä rakenteita olemme muutoksentuuliajolla. Aiemmin lueteltujen lisäksi tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista. Uudet yliopisto- ja ammattikokeakoululait ovat par’aikaa lausuntokierrokselle, mutta aiempaa velvoittavampaa kirjausta elinikäisen oppimisen tehtävästä ei näytä lakiin tulevan. Toki korkeakouluja ei sovi pitää toiveiden tynnyreinä, joista voi hiipuvien resurssien aikana tilata ratkaisuja, milloin mihinkin kansalliseen ongelmaan. Siitäkin huolimatta ne ovat oleellinen osa uudelleen oppimista ja kehittymistä.

 

Elinikäisen oppimisen puuttumisen ongelman tunnistettuamme on yleensä ratkaisujen aika, ja tässä ratkaisu on kolmiosainen:

 

1. Jokainen meistä havahtuu ajattelemaan omaa osaamistaan ja haluaa resurssoida sen kehittämistä.

 

2. Kaikki organisaatiot ja yhteisöt haluavat panostaa osaamiseen ja resurssoida sen kehittämistä.

 

3. Korkeakoulut ja valtio haluavat nostaa elinikäisen oppimisen tehtävän uuteen loistoonsa eli panostaa sen kehittämiseen ja resurssoida sitä.

 

Yhteisen sopimisen pohjalta Suomessa on hoidettu kuntoon eläkkeet, työttömyysturva ja moni muu. Tänä syksynä monet tahot tulevat esittämään erilaisia malleja elinikäisen oppimisen rahoittamiseksi ja järjestämiseksi. Myös Suomen Ekonomien eduskuntavaalitavoitteet sisältävät tämän osalta vahvan painotuksen. Koulutustarjonnan osalta Suomen nykyinen korkeakoulujärjestelmä pitää päivittää jatkuvan oppimisen alustaksi, jossa tutkintoon johtava ja tutkintoja lyhyempi ja ketterämpi muu koulutus sulautuvat nykyistä lähemmäksi tukemaan toisiaan. Nyt on osaamisen kehittämisen aika!

 

Tämä lehtiartikkeli on julkaistu alun perin Helsingin Ekonomien lehdessä 4/2018 sivuilla 14-15.